Vanhan Suomen aika

Vanhaan Suomeen istutettiin venäläinen hallintojärjestelmä. Hallitsija jakoi maita suosikeilleen ja ylimystölle; lahjoitusmaajärjestelmä ulotti lonkeronsa eri puolille Karjalaa. Lahjoitusmaat vaihtoivat omistajaa tiiviiseen tahtiin. Venäläiset yrittivät pakottaa maaorjuuden Vanhaan Suomeen, mutta Aleksanteri I ehti palauttaa Vanhan Suomen muun Suomen yhteyteen vuoden 1812 alussa. Lahjoitusmaajärjestelmän viimeinen näytös esitettiin vuonna 1867, kun valtiopäiväsäädyt varasivat määrärahan, jolla lahjoitusmaat lunastettiin niiden omistajilta. Talonpojat saivat ostaa tilansa valtiolta pitkällä maksuajalla; viimeinenkin tila oli maksettu vuonna 1891.

Uudenkaupungin rauhan jälkeen aina vuoden 1783 käskynhaltijauudistukseen saakka Vanhan Suomen alueella noudatettiin sekä venäläistä että ruotsalaista verotusjärjestelmää. Ruotsin vallan kaudelta periytyivät myös alueen koulujärjestelmä ja kirkollinen elämä. Verotusluetteloita on tutkijoiden käytettävissä vuosilta 1722, 1723, 1724 ja 1754. Ainoastaan vuoden 1754 väestöluettelo käsittää koko Vanhan Suomen alueen. Luterilaisen papiston laatimasta luettelosta puuttuu ortodoksinen väestö. Salmin pitäjästä on käytettävissä henkiluettelo vuodelta 1733, Pyhäjärven pitäjästä vuodelta 1728 ja Kymenkartanon provinssista veronkantokirja vuodelta 1756.

Vuonna 1783 Venäjän keisarinna Katariina Suuri uudisti Vanhan Suomen hallintoa ja verotusta. Asukkailta kannettiin uutta henkilöveroa, podusnie-maksua, jota jokaisen miespuolisen henkilön tuli maksaa. Mikkelin maakunta-arkistossa säilytettäviä venäjäksi laadittuja verotusluetteloita on tallessa vuosilta 1794-1811. Käkisalmen pohjoisessa läänissä säilyi arviorupla verotusperusteena Katariina Suuren verouudistuksen jälkeenkin.